Moikka faija,

Teos ja tarina ON osa Eilen • Tänään • Huomenna -taidenäyttelyä surun matkasta läheisen itsemurhan jälkeen

Muistan, kun olin pieni, niin me käytiin yhdessä metsäretkillä ja mä pyöräilin sun mukana, kun kävit lenkillä lauantaisin ennen saunaa. Sit pötköteltiin yhessä sun ja mutsin sängyllä ja kuunneltiin Abbaa ja CCR:ää. Leikit ja hassuttelit mun ja pikkusiskon kanssa. Sä teit aika paljon duunia ja välillä et sit oikein jaksanut tehdä meidän kanssa mitään. Muistan, kun kerran sanoit, et tuut leikkii mun kanssa tunnin päästä ja mä istuin eteisessä sen koko tunnin tuijottaen kelloa. Ja sit me lähettiin retkelle metsään, missä sä usein varoitit mua, et sammaleet on liukkaita.

Kerran oltiin sun kans laskemassa mäkeä meijän kerrostalon pihalla suksilla. Sellasella ihan pienellä nyppylällä! Mut sä laskit sieltä sillee, et törmäsit liukumäkeen ja sun nenä murtu. Aluks mä pelästyin, mutta muistan, et yhdessä naurettiin pitkään sille, miten sä näytit ihan pandalta molemmat silmät mustana. Välillä pelattiin tietokonetta yhessä. Sä koodasit sen pelin silleen, et mä pääsin pelaamaan kirjottamalla mun oman nimen siihen vanhaan tietokoneeseen.

Mut sit pikku hiljaa mä kasvoin ja sulla alkoi olemaan vaikeempaa. Me kadotettiin meijän yhteys. Sä olit hiljaa. Istuit tietokoneella ja joit teetä. Veit meit mua ja mun kavereita uimaan, mut et tullut pois autosta. Istuit siellä autossa muutaman tunnin odottaen meitä, kuuntelit musiikkia. Sit sä sait potkut töistä. Aloit itkemään, paljon ja usein. Hoit, että sua ahdistaa. Ei me osattu oikeen tehdä mitään. Äiti yritti sua auttaa, soitti ambulanssia, pakotti sua menemään hoitoon. Välillä kävitkin jossain juttelemassa. Joskus osastolla lyhyen jakson. Sit sä yritit ekaa kertaa itsemurhaa. Äiti soitti mulle ja kysy multa eka et lähenks mä sen kanssa uimaan. Muistan, et mä heti arvasin, et jotain oli käynyt. Kysyin siltä, et onks kaikki ookoo. No ei ollut. Olin sulle aivan helvetin vihanen. Tultiin osastolle sua tapaamaan ja mua vitutti kattoa sua. Olin niin saatanan vihanen siitä, että mitä teit meille, vaikka meillä kaikilla on kaikki hyvin eikä mitään hätää. Oli ruokaa, rahaa, katto pään päällä ja duunit – se kaikilla muilla paitsi sulla, mutta sä olitkin jo eläkeiässä silloin.

Vuodet vieri. Sä olit mun mielestä helvetin vaikee ja mä olin sun mielestä helvetin vaikee. Sä olit osastolla ja juttelemassa aina silloin tällöin. Mulla oli tosi vaikeeta sun kanssa. En osannut olla. Sä itketit mua. Et tahallaan, mutta musta tuntu niin pahalta, että sä olit sellainen kun olit. Välillä olit kiltti, välillä olit kauhee, enkä mä yhtään tajunnut et miksi. Ja sitä mä en saa koskaan tietää. Yhtenä tiistaina keväällä 2019 äiti soitti, ihmettelin et miten se tähän aikaa soittaa, kun sen pitäs olla joogassa. Äiti kertoi heti, että sä olit kuollut. Kysyin siltä heti ”mitä teki?”, se ei ollut mulle vaihtoehto, että sä olisit kuollut luonnollisesti. Olit vielä kotona, äidin, hautaustoimiston tyyppien ja poliisien kanssa. Mä tulin sinne, oli pakko nähdä sut.

Mä tiedän, että sä et nähnyt muuta vaihtoehtoa. Sä olit päättänyt sen. Sä olit jättänyt meille viestin. ”en jaksa enää, sorry”. Sekin vitutti mua, että sä et voinut pyytää ees anteeks vaan piti kirjottaa SORRY. Mut kriisityöntekijä sanoi mulle, että se oli sun tapa pyytää meiltä anteeks sillä karseella hetkellä ja niin se varmasti olikin.

Mä oon ihan varma, että sulla on nyt helpompi olla. Ei ahdista enää. Se on tärkeintä. Sua oli ahdistanut ihan hirveen kauan. Monta kymmentä vuotta. Enemmän tai vähemmän. Sun oli vaikeeta elää. Vaikka mun ja sun yhteisellä matkalla ei ollut montaa valon pilkahdusta, niin oon tosi iloinen siitä, että niitä kuitenkin oli. Oon tosi iloinen niistä muutamista keskusteluista missä aikuisina pystyttiin juttelemaan vähän meidän fiiliksistä, sillon et ollut niin jumissa niissä sun omissa obsessioissa, ahdistavissa pakkoajatuksissa. Sä olit tosi herkkä, ehkä liian herkkä tälle elämälle. Ja ku mä sanoin sulle hautajaisissa, että lepää rauhassa, niin mä todellakin tarkoitin sitä. Sun kuolema on helpottanut mua. Mua aiemmin pelotti joka paikassa. Yksin landella. Yksin saunavuorolla kerrostalon alakerrassa. Yksin kotona. Pelkäsin pimeetä. Heräsin kauhukohtauksiin öisin, alkoi ahdistaa iltaisin, että yöllä tulee taas kohtaus, en halunnut mennä nukkumaan. Pelkäsin kuolla. Kun sä kuolit, mua ei oo enää pelottanut.

Terveisin,
Tyttäresi

Lapinlahden lähteellä Eilen • Tänään • Huomenna -taidenäyttely surun matkasta läheisen itsemurhan jälkeen. Näyttely koostuu viidestä Surunauhan taideterapeuttiseen vertaisryhmään osallistuneen läheisen työstä, ohjaajana Jessica Ristolainen. Näyttely on nähtävillä Lapinlahden Lähteen 1.krs kahvilan viereisessä tilassa 15.11.-29.12.24.

Julkaisemme kaikki viisi työtä ja läheistarinaa myös sivuillamme marras- joulukuussa 2024.