“Ajattelen, että kuolemamme on korkeamman käsissä.”

Poikani teki itsemurhan 16-vuotiaana seitsemän vuotta sitten, samanikäisenä kuin omat itsemurhayritykseni nuoruudessani alkoivat. Hänellä oli ollut masentuneisuutta sekä harhoja jo pidempään, mutta diagnoosia oireilulleen hän ei ollut saanut.

Hän oli tuolloin hoidossa psykiatrisella osastolla ja ajattelimme, että hän olisi ollut siellä turvassa. Tapasimme kuolemaa edeltävänä päivänä ja hän puhui minulle itsemurhan tekemisestä sekä siitä kuinka vaikeaa sen tekeminen sairaalassa on. Keskustelimme asiasta ja yritin luoda hänelle uskoa parempaan tulevaan. Lopulta sain hänet lupaamaan, ettei hän tekisi itselleen mitään. Tapaaminen oli hyvin lämmin, hän pyysi minua hieromaan jalkojaan ja päätään, kuuntelimme yhdessä suomiräppiä ja minusta tuntui, että hän halusi olla minua lähellä. Myös nuorin lapsistani oli käynyt häntä tapaamassa ja veljesten viimeinen tapaaminen oli ollut riehakas ja hyvin lämminhenkinen.

Soitin sairaalaan vielä tapaamispäivänä ja kerroin poikani itsemurha-aikeista. Pyysin, ettei henkilökunta jättäisi poikaani hetkeksikään ilman valvontaa. Näin ei käynyt. Sillä välillä kun henkilökunta oli poissa, oli poikani tehnyt itsemurhan.

Perheessämme oli ollut pitkään päihdeongelma ja sen myötä monia muita ongelmia. Kaikki kolme lastamme oli sijoitettu jo pienenä lastensuojelun kautta erilaisiin asumisyksiköihin. Itsemurhan tehnyt esikoisemme oli lapsista luonteeltaan kaikkein herkin ja välimme olivat lämpimät.

Poikani oli joutumassa uudelleen Limingan kasvatuslaitokseen, mikä pelotti häntä todella paljon lisäten harhaisuutta ja ahdistusta. Hän odotti päätöstä siirrosta. Tiesin kuinka vaikeaa ko. paikkaan joutuminen oli pojalleni ja olin luvannut tehdä kaikkeni, että asiat ratkeaisivat jollakin muulla tavoin.

Poikani ei yksinkertaisesti jaksanut elää. Hän ei saanut elämältä mitään, eikä hänellä ollut sille mitään annettavaa.

Anoppi soitti minulle yöllä kolmen aikaan. Valuin velttona sohvalta lattialle ja huusin, tuntui kuin kehossani ei olisi luita sitä tukemassa. En voinut uskoa, että poikani oli kuollut ja ennen kaikkea ajattelin, että äidinrakkauteni on niin vahva, että kuolema peruuntuu ja hän herää henkiin.

Kysyin lääkäriltä miten on mahdollista, että vaikka soitin ja kerroin mitä poikani oli puhunut, minua ei otettu todesta ja poikaani valvottu tarkasti, kuten lain mukaan tulisi tehdä. Alaikäinen poikani oli myös aikuisten osastolla, vaikkei hän sinne kuulunut. Minun oli jostakin syystä pakko päästä näkemään kuollut poikani ja hänen ilmeensä. Poikani ilme ei kuitenkaan viitannut tuskaan, enemmänkin vaikutti kuin hän olisi ollut helpottunut.

Keskimmäinen lapsistani, tyttäreni, oli ollut aiemmin riidoissa isoveljensä kanssa. Kuoleman jälkeen hän oli hyvin huolissaan siitä oliko itsemurhan takana myös vihaa häntä kohtaan. Kerroin hänelle, että näin ei ole, hänen veljensä ei vaan enää löytänyt syitä elää.

Kaikesta huolimatta poikani itsemurha oli yllätys, vaikka hän olikin puhunut siitä minulle monta kertaa viimeisen vuoden aikana, yrittänytkin itsemurhaa muutaman kerran. Lääkäreille hän ei pystynyt tai uskaltanut kertoa oireilustaan täysin totuudenmukaisesti, vaan koki että minä ymmärrän hänen oloaan ja tunteitaan parhaiten. Yritin saada hoitohenkilökuntaa ymmärtämään tilannetta ja auttamaan poikaani, saada hänelle asianmukaista huolenpitoa ja hoitoa, siinä onnistumatta.

Poikani oli herkkä ja ajattelevainen. Joskus juttelimmekin yhdessä siitä, että suvussamme on ollut paljon luonteeltaan samantyyppisiä – jopa selvänäkijyyttä. Hänen oireilunsa teki hänen elämästään tuskallista ja psykoottisessa tilassa hän saattoi tehdä kaikenlaista pahaa. Poikani imppasi kaikkea mitä pystyi, vaikutuksista tai vaikuttamattomuudesta riippumatta. Alkoholia hän käytti jonkin verran.

En uskonut, että poikani tekisi itsemurhan, vaikka itse olin itse yrittänyt itsemurhaa kymmeniä kertoja. Ajattelen yhä, että on jumalan kädessä kuka kuolee ja kuka ei.

Koska olin päihteidenkäyttäjä, kohdeltiin minua sen mukaisesti, eikä minun ollut mahdollista saada muuta apua tai tukea kuin se mikä A-klinikalta on saatavilla ja minkä olin todennut itselleni toimimattomaksi. Anoppini oli minulle korvaamaton tuki – järjestimme yhdessä hautajaiset ja purimme pahaa oloamme puhumalla asiasta. Myös ystävät auttoivat surutyössä kuuntelemalla minua, mutta eivät hekään loputtomiin jaksaneet. Moni lähellä ollut odotti, että paha olo menisi nopeammin ohi ja kyllästyi samojen asioiden läpikäymiseen.

Vanhojen rötöstelyjeni vuoksi sain tuomion ja päädyin vankilaan, missä hakeuduin heti papin, päihdeterapeutin ja psykiatrin puheille. Kävin myös elämänkerrallisen kirjoittamisen kurssin, jonka tuloksena syntyi omaelämänkerrallinen kirja. Vankilassa sain niin paljon apua ja tukea kuin tarvitsin ja se helpotti oloani, vaikkei suru lähde kai koskaan. Tiedän, että jos olisin ollut siviilissä, olisin hoitanut ja auttanut vain muita, sillä olen aina asettanut muut itseni edelle. Vankilasta ulos päästyäni en ole saanut apua asian käsittelyyn tai sen kanssa elämiseen, vaan olen ollut hukassa tunteitteni ja oloni kanssa. Jossakin vaiheessa yritin löytää tietoa vertaistukiryhmästä, mutta tuloksetta. Nyt olen löytänyt ryhmän ja käynyt yhdessä tapaamisessa.

Minulla on todettu maanis-depressiivinen mielialahäiriö ja syvä masennus on kroonistunut. Maanisia vaiheita on hyvin harvoin. Tarvitsisin terapiaa, mutta päihdeongelman takia en saa sitä.

Jostakin syystä tämä viimeinen vuosi on ollut minulle todella vaikea, olen ajatellut, että ehkä taustalla on muiden lasteni aikuistuminen ja perheen perustaminen, lapsenlapset. Jollakin tavalla kai mietin, minkälainen elämä esikoisellani olisi nyt jos hän eläisi. Tällä hetkellä minusta tuntuu kuin kulkisin harmaa huppu päässäni. Äitini ja anoppini kanssa juttelemme asiasta yhä. Olen todella läheinen anopin kanssa, vaikka erosin hänen pojastaan ja lasteni isästä jo 15 vuotta sitten. Olen joutunut käymään huonon selkäni vuoksi fysiatrilla ja hän on ensimmäinen minua hoitava taho siviilissä, joka reagoi tilanteeseeni heti ja antoi minulle lähetteet sekä psykiatriselle puolelle että kipuklinikalle. Tähän asti olen yrittänyt pärjätä pelkillä masennuslääkkeillä.

Minulla on tunne, että olen yhä yhteydessä kuolleeseen poikaani. Joskus lasteni kanssa sovimme, että se joka kuolee ensimmäisenä tulee kummittelemaan ja antamaan merkkejä itsestään. Minulla on tästä lukuisia esimerkkejä. Käyn usein poikani haudalla ja ikävä on kova. Hän on koko ajan mielessäni.

Vaikka yritin kaikkeni auttaakseni poikaani, ymmärrän, etten olisi voinut estää tapahtunutta. Olen kuitenkin tuntenut syyllisyyttä siitä, että erityisesti oma itsetuhoisuuteni on varmastikin ollut jonkunlainen malli lapsilleni tai että he ylipäätään ovat olleet tietoisia siitä. Myös huostaanotosta ja sen vaikutuksista lapsiini syytän itseäni.

Oman päihteidenkäyttöni taustalla on paljon lapsuuteen liittyviä asioita. Näitä kävin läpi erityisesti Myllyhoidossa ollessani. Minuun on varastoitunut paljon pidätettyjä tunteita, myös vihaa. En saanut lapsena tai nuorena suuttua kotona ja isäni latisti sekä mitätöi minut kerta toisensa jälkeen. Olin jatkuvasti varuillani ja pelkäsin väkivaltaa. Muistan, kuinka juomisen avulla pääsin hetkeksi irti isäni pelkäämisestä. Oma taustani on luonnollisesti heijastunut kaikkien lasteni elämään vahvasti ja vaikka olen rakastanut lapsiani yli kaiken, on riippuvuuteni päihteisiin ollut vielä vahvempi. Myllyhoidossa ymmärsin kuitenkin, etten tarvitse päihteitä syyllisyyden poistoon.

Kahdeksan kuukautta poikani kuoleman jälkeen aloin miettiä sitä, että entä jos hän katuukin päätöstään tai että jos hän eläisi, päättäisikö hän toisin. Ajatus vaivasi minua paljon. Sitten näin unen, jossa poikani kirkkaassa valon heijastuksessa kutoi kontaten lattialla mattoa jonkun kaverinsa kanssa. Menin hänen luokseen ja kysyin häneltä kaduttaako itsemurha. Hän katsoi minuun ja sanoi: ”Etkö äiti ymmärrä että minulla on nyt hyvä olla, eikö se ole kaikkein tärkeintä…”. Heräsin suureen rakkaudelliseen tunteeseen. Tuntui kuin poikani olisi käynyt jättämässä minulle jäähyväiset. Sain unesta lohtua ja se auttoi minua asian hyväksymisessä, sillä halusin että pojallani olisi hyvä olla.

Itsetuhoisuus on ollut osa minua lapsesta asti, olen jollakin tavalla kaivannut aina parempaan paikkaan, ajatellut että sellainen on. Olen kuitenkin luvannut lapsilleni, etten tee itselleni mitään. Pahimmissa tilanteissa, oloni ollessa todella huono, se on ollut ainut syy jatkaa. Saan kuitenkin voimia lapsistani, vaikka tapaankin heitä harvoin. Minulle on tärkeää tietää mitä heidän elämäänsä kuuluu. Samoin kuin se, että saan nähdä lapsenlapseni. Yhteiset hetkemme ovat vaan niin lyhyitä. En ole koskaan oppinut elämään itselleni ja minusta tuntuu, että jos en ole tarpeellinen jollekin, olen pelkkä hyllykoriste.

Pääosin ihmiset ovat suhtautuneet poikani kuolemaan myötätuntoisesti ja pitäneet sitä epäoikeudenmukaisena. Hyssyttely ja puhumattomuus on ärsyttänyt minua välillä. Toisaalta minulle on myös sanottu, että teko on palkka siitä mitä olen tehnyt. Olen kuitenkin miettinyt, että mitä niin pahaa olen tehnyt, että minun lapseni on pitänyt kuolla.

Poikani itsemurha on tehnyt minusta rohkeamman. Koska pahin on jo tapahtunut, pelot hävisivät. Olen ottanut positiivisia riskejä ja julkaissut kirjan, mennyt tv-ohjelmiin, käynyt kertomassa päihdeongelmasta jne. En pelkää mitään tai näe syytä peitellä juuri mitään. Minusta on tullut myös myötätuntoisempi ihmisten ja läheisten menetyksen suhteen. Haluan auttaa ihmisiä vaikeissa tilanteissa. Olen parhaimmillani, kun autan muita.

Elämäni on kuitenkin huonon vointini myötä päivästä toiseen laahustamista. Silloin kun tunnen itseni tarpeelliseksi, esimerkiksi äitiäni auttaessani, jaksan paremmin. Äitini luona en käytä päihteitä, vain lääkkeitä selkäkipuihini. Siellä voin hyvin.

Ajattelen, että kuolemamme on korkeamman käsissä. Jumala on sallinut poikani kuoleman ja siihen on syynsä. Vaikka en ole uskovainen, se on auttanut minua hyväksymään tapahtunutta.

• Karin, 48v.
  Kirjoitettu 2016